Uskomuksista uupumukseen

Haluan avata viime postauksessa mainitsemiani uskomusten ansoja.

Kerroin monille tutusta oravanpyörästä, kiireisestä arjesta ja jatkuvista vaatimuksista ja odotuksista. Pitäisi sitä ja pakko tätä.

Häpeästä ja syyllisyydestä, tyhjyydestä ja tarpeesta löytää elämän tarkoitus.

Kaikessa tuossa on kysymys ulkoisista uskomuksista ja kadotetusta yhteydestä itseemme.

Olemme ristiriidassa todellisen itsemme ja maailman kanssa, miten ihmeessä sinä voisit hyvin jos et kuule omia toiveita ja tarpeita.

Olemme oppineet että työn pitää olla arvostettua ja siitä pitää saada paljon rahaa ja mainetta. Voimme olla hyviä vanhempia vain kun viemme lapsiamme kalliisiin harrastuksiin, olemme läsnä heille joka ikinen hetki, emme väsy tai huuda ikinä. 

Minun on käytävä kuntosalilla että pysyn kunnossa ja pärjään hektisessä elämässäni, on syötävä salaattia ja dietattava milloin mitenkin. On oltava tietyn näköinen ja tietyn mallinen ollakseen sopiva muottiin.

Meillä jokaisella pitäisi olla selkeä suunta elämässä ja tietää elämämme tarkoitus, toisin sanoen pitäisi tietää tarinamme, kirjamme viimeinen sivu ilman että etenemme rivi ja kappale kerrallaan, voiko matkasta, elämästä nauttia jos hyppää suoraan loppu teksteihin? Ei voi. Ei ihme että tunnemme olevamme irrallisia ja hukassa.

Suurin osa uskomuksista on iskostettu meihin jo lapsuudessa. Varakkaan perheen lapsille luodaan uskomus että vain rahalla on merkitystä, on oltava hieno, suuri ja kallis lainarahalla ostettu auto että meidät voidaan ottaa tosissaan. Kunhan vain joskus (mielellään äkkiä) saavuttaa täydellinen uran, rakentaa oman talon ja kunhan asiat on aina paremmin kuin naapurilla. 

Vähäosaisen lähiöperheen oppimisvaikeuksista kärsivä lapsi oppii uskomaan ettei ole asian X arvoinen, tai pitää tehdä hirveästi töitä että ansaitsee juuston leivän päälle, että on liian tyhmä tai köyhä lukemaan itseään arkkitehdiksi tai lääkäriksi, tai kirjoittamaan kirjaa koska äidinkieli oppiaineena oli hirveän hankalaa.

Pieni lapsi on puhdas, aito, rohkea, hassu ja häpeilemätön. Lapsi voi epäonnistua ja itkeä hetken kunnes unohtaa ja jatkaa matkaansa, toisin kuin me aikuiset uskomusten uhrit, me vellomme epäonnistumisessa ja häpeässä (myös menneessä).

Pikku hiljaa sen puhtauden ja sisäisen viisauden päälle kertyy ulkopuolelta tulevaa moskaa ja uskomuksia, ja sisäiset toiveet ja unelmat jää pimentoon.

Tuo kerrostunut ja pinttynyt moska olisi nyt tarkoitus kuoria pois ja löytää jälleen yhteys itseemme ja tässä hetkessä elämiseen, vapaina, rakastaen ja luottaen itseemme.

Kerron seuraavaksi mistä aloitamme, kuullaan pian🖤